Energiaa! Sitä tuntuu olevan enemmän... Viime yönäkin ompelin puoli neljään saakka :D No hyvä vaan, että saan tehtyä edes jotain, pysyy pahat ajatukset poissa. Ehkä A:llakin on asian kanssa jotain tekemistä.. Tuo minulle hyvää mieltä roppakaupalla :)

Neuvo itselleni: Muista tämä hyvä olo!

Sentään sain koulun jälkeen tehtyäkin jotakin.. siis järkevää. Eilen. Tosin ensin istuin ainakin tunnin verran peilin edessä naamaani ja finnejäni tuijotellen, mutta sainpa ainakin joten kuten ajatukset sen verran kasaan hetkeksi, että pystyin tekemään hiukan kouluhommia ainaisen lorvimisen sijaan.Kävin jopa uudestaan koululla printtaamassa lisää tietoa netistä! Tosin siinä se hyvä sitten olikin. Oikeasti mun olisi pitänyt lukea torstain tenttiin, mutta kun en pysty. Ahdistaa niin vietävästi enkä pysty keskittymään lukemiseen. Lauantaina yritin lukea ja sain luetuksi sivun. Eilenkin yritin ja sain luetuksi kaksi sivua... Huoh!

Eilinen ilta menikin taas normaaliin tapaan. Kävin kaupassa ja jo siellä alkoi ahdistaa, kun piti laskea rahoja, että ne riittäisivät. Hävetti kulkea kaupassa.. Tuntui kuin kaikki olisivat tuijottaneet ostoskorini sisältöä. Yritin sitten valita jotakin terveellistäkin sinne koriin (porkkanoita), etten nyt sentään pelkkiä sipsejä, jäätelöä ja karkkia kotiini laahaisi. Kaupassa usein käy niin, että yritän piilotella ostoksiani, varsinkin muilta nuorilta... Mitähän nekin mahtavat minusta miettiä? Ja usein kaupassa kuluu luvattoman pitkä aika, kun päättämisen vaikeus on niin suuri. Mitä ostaisi, kun kaikkea tekisi mieli eikä koko kauppaa voi kotiinsa viedä?

No rahat riitti ja lähdin kotiin kaupasta. Jo puolessa välissä matkaa kadutti. Usein käy niin, että ensin, kun kovalla kiireellä menee kauppaan ja huolella valitsee ostokset, viimeistään kotiovella tekisi mieli palauttaa ostokset takaisin. Mutta eihän niitä nyt voi palauttaa, tehty mikä tehty! Sama ajatusmalli sopii syömiseen: kun on kerran aloitettu, niin peli on jo menetetty... Eihän ruokaa saa eikä voi jättää syömättä!?! Eikä ahmimista voi jättää kesken.. Miksei sama ajatusmalli voisi päteä urheilussakin? Tai koulutehtävien tekemisessä? Että, kun kerran on aloitettu, niin ei voi enää jättää kesken.

Kotiin päästyäni yritin keksiä jotain muuta tekemistä etten heti aloittaisi syömistä, joten aloitin tekemään itselleni vapuksi naamiaisasua ja katsoin samalla telkkaria.. Ei oikein onnistunut sijaistoiminta sillä kymmenen minuutin jälkeen ruuat jääkaapissa ja repun pohjalla tuntuivat jo huutavan minua luokseen. Pakkohan niistä oli päästä eroon. Siinä se loppuilta kuluikin, ahmiessa ja telkkaria katsoessa..Ja oksentaessa.

Hävettää, inhottaa. Jos joku näkisi sen kaiken mitä teen kotona, kun olen yksin, niin kukaan ei haluaisi olla kanssani missään tekemisissä. Kukaan ei haluaisi eds sylkeä minuun päin. Kuvottavaa.

Varmasti olen. Siis hullu. Varsinkin iltaisin olen täysin vakuuttunut siitä. Ahmimisrumba, oksennus ja illan kaksi viimeistä tupakkaa.. Ja hoen mielessäni: "Kyllä ihminen osaa olla hullu."

Sanoihan O:kin niin.."Terveet ihmiset eivät käy terapiassa."

Ahdistaa niin vimmatusti. Koulun kanssa olen täysin hakoteillä.. Ensimmäinen työharjoittelu sentään meni ihan hyvin, kun vaan teki työtä pelkästä tekemisen ilosta. Eipähän tarvinnut ajatella itseään ja ongelmiaan! Ja sai olla hyödyksi, auttaa tarvitsevia ja kokea tekevänsä jotain merkittävää. Mutta sitten jatkui taas koulu... Arki. Ne vähät tunnit jotka jaksan istua koulussa, kuluvat omien asioiden pyörittelyyn... Ainaiseen miettimiseen siitä, että mitä minun pitäisi tehdä, mitä minä haluan, miksi olen tälläinen, miksen pysty, miksen jaksa, miksi niin ja miksi näin. Miksi miksi miksimiksimiksi? EN MINÄ TIEDÄ!

Löysin täältä muitakin syömishäiriöisiä ja siis etenkin bulimikkoja, joiden kanssa voin vaihtaa ajatuksia.. Tai no jollen vaihtaa ajtuksia niin ainakin lukea heidän kokemuksiaan. Tieto siitä ettei ole yksin helpottaa, totisesti!

Tänään on siinä mielessä hyvä päivä, että ensimmäistä kertaa sain sanotuksi ystävilleni, etten tule heidän mukaansa syömään siksi, että mua ahdistaa koko syömishässäkkä. Että liityn seuraan sitten, kun syömisvaihe on ohitettu ja siirrytää juomiseen.. :)

Musta on pitkään tuntunut niin pahalta (no tuntuu tietysti edelleen), että olen niin yksin tämän asian kanssa. Se häpeän määrä on valtava.. Miten kertoa ihmisille, että syö valtavat määrät ja oksentaa joka päivä? Tai jollen nyt joka päivä niin ainakin joka toinen päivä. Ja, että niin on jatkunut kohta kolme vuotta. Ja että sitä ennen en oikeasti koskaan ollut parantunut anoreksiasta, vaikka kaikki luulivat niin. Ja että sairaus on saanut minusta yliotteen. Että pelkään kadottavani itseni, katoavani kokonaan, menettäväni identiteettini, jos joskus paranen. Miten sellaista voi kertoa?